Huom! Tulen myöhemmin tässä kirjoituksessa ylistämään julkisia kulkuvälineitä. Totuuden nimessä mun on kuitenkin tunnustettava, että autottomuus on valinta, jonka tein ekonomisista, en ekologisista syistä. Jos mulla olisi fyrkkaa niin todellakin hankkisin auton.

Vääntäydyin keskiviikkona viimeinkin ylös sairaspesästäni (äidin hoivissa olisi kyllä hyvinkin vierähtänyt toinenkin viikko, jos se minusta olisi ollut kiinni...) ja lähdimme Snögön kanssa kohti Vantaata ja ah-niin-ihanaa eläinlääkäriä. Snögön edellinen lääkärikäynti oli sen verran ikävä (eikö koirienkin lämmön voisi mitata kainalosta?!), että olin henkisesti valmistautunut paniikkivinkumissinfoniaan. Mutta vielä mitä! Snögö oli riemuissaan uusista ystävistään (leikkausta odottava seniori-ikäinen ajokoira-sylikoiramix ja rokottava eläinlääkäri) ja olisi ilmeisesti paljon mielummin jäänyt vastaanotolle kuin lähtenyt mun kanssa takaisin lumisateeseen.

Illalla kävimme vielä Latokaskessa trimmissä(mistä johtuu, että Mirjan tai Yaelin pesemä ja föönaama Snögö on paljon suloisempi PÖYHEÄMPI kuin mun pesemä ja föönaama?). Snögö sai yhden kokemuksen lisää siitä, miten turkin hoito onnistuu inhimillisemmässä ajassa ja mä puolestani sain taas paljon uusia ajatuksia ja vinkkejä. Me maallikot ilmeisesti usein ajattelemme, että (pallon) noutaminen on taito, jonka jokainen koira osaa jotenkin automaattisesti ja luonnollisesti. Snögö kyllä noutaa, mutta koska lapsen muisti on lyhyt ja lattia täynnä leluja, se usein tuo takaisin jotain ihan muuta kuin mitä sille heitin!

Keskiviikosta tuli meille siis aikamoista paikasta toiseen ravaamista: istuimme yhteensä kahdeksassa eri bussissa ja aikaa kului enemmän kuin uskallan laskea. Olen aiemminkin miettinyt, miksi ihmiset vierastavat pitkiä bussimatkoja. Mun mielestä aamuinen ruuhkabussi on loistava paikka meikata, lukea tenttiin, syödä aamupalaa(tästä en tiedä kuinka mukavaa mahtaa olla kanssamatkustajille) tai varsinkin jatkaa yöunia. Teen yleisesti ottaen bussissa ollessani hirvittävän määrän tärkeitä asioita(soitan puheluita tms.), jotka luultavasti muuten jäisivät tekemättä. Lisäksi bussilla kulkeminen on mm. siinä mielessä auvoista, että:

-väsyneenä, nälkäisenä  tai raivostuneena matkustaessaan vaaranna toisia tiellä liikkujia toisin kuin auton ratissa istuessa saattaisi käydä.

-ei tarvitse pelätä romuttavansa iskän... tai varsinkaan anopin autoa

-voi koska tahansa jäädä duunin tai luennon jälkeen yhdelle, kun ei tarvitse huolehtia kotiin ajettavasta autosta (niin, drinkkeilyhän on mun rakkain harrastus..... not.)

-ei tarvitse pelätä kännikuskin tarpeessa olevien kavereiden soittavan 04:30 AM tai varsinkaan kesken salkkareiden

-40 euroa, sillä voi ostaa kuukauden seutulipun ja hyvän omatunnon! Samalla rahalla ei saisi edes tankkia täyteen, muista autoilijan kuluista puhumattakaan.

...Näitä löytyisi lisää vaikka kuinka, mutta lopetan pyhimystelyn ennen kuin joku keksii huomauttaa mitä kaikkea antiympäristökatastrofin estävää mä elämässäni teen. Oli miten oli, opiskelijaelämässä on se hyvä puoli, että ekologinen eläminen on aika helppoa kun ei yksinkertaisesti ole mitä kuluttaa! (Uutisissa tosin mainittiin pari päivää sitten tutkimus, jossa laskettiin että koira aiheuttaa niin ja niin monen citymaasturin verran kasvihuonepäästöjä... Mielenkiintoista. Seuraavaksi varmaan tutkitaan, kuinka paljon vastaavia päästöjä aiheutuu vauvoista...) Sen vielä sanon, että koiran kanssa matkustava voi käyttää bussin odotuksenkin hyväksi. Dösäri on oikeasti hyvä paikka pienelle häiriötreenille: häiriöt on vaihtelevia ja vaihtelevan voimakkaita ja aikakin on juuri sopivan mittainen "tuokio"(ellei nyt pidä tapaanaan mennä pysäkille tatittamaan tuntia ennen bussin tuloa).

Ps. Perustottelevaisuuteen ja arkielämän taitoihin liittyen kotioloissa sujuu nyt istuminen, seisominen, maahanmeno, sivulletulo ja "odottaminen"(lainausmerkeistä voitte päätellä kuinka pitkästä odotuksesta on kyse...). PIENEN häiriön alla sujuvat istuminen, maahanmeno ja sivulletulo:) Go Snögö!