Päivän lasten suusta: "Anna, miksi sä kävelet niin kuin pojat?"

Lasten kanssa työskentelemisessä on se ikävä puoli, että kun uusi vatsa- tai räkätauti pääsee valloilleen, sitä on heti ensimmäisenä tulilinjalla... Koirien kanssa tarvitsee onneksi olla huolissaan vain jäykkäkouristuksesta. Yksin asuvan opiskelijatyönarkomaanin elämässä puolestaan on se ikävä puoli, että parin päivän saikkuilun jälkeen kestää melkoisen kauan päästä takaisin "aikatauluun".

Kuluneella viikolla olemme kuitenkin ehtineet näyttely- ja agilitykursseille. Agilitykurssilla oli vielä kivempaa kuin odotin. Oli antoisaa seurailla muiden aloittelijoiden suorituksia, ja tietenkin vielä antoisampaa päästä tekemään itse. En usko, että kouluttajalta on mahdollista saada paljoakaan parempaa palautetta kuin: "Oottekste harjotellu salaa?". (Ja tähän ei vastata myönteisesti...)

Näyttelykurssillakin oli mielenkiintoista. Mirja ja Yael punastelivat ylpeydestä, kun me Snögön kanssa esittelimme taitojamme... (Voiko joku ihan oikeasti kertoa mulle, miten koira opetetaan seisomaan??) Kurssi jatkuu huomenna, ja lauantaina Snögeli pääsee trimmiin. Täytyy sanoa, että kohtuullisen hyvää valmentautumista sunnuntain match showhun... Huoltojoukotkin (Kimi ja eräs vanhempi sukulainen) on jo valittu, he vain eivät vielä tiedä sitä itse!

Ehdin myös bongaamaan "Koiramme"-lehdestä (joka pian tulee mulle ihan kotiinkin jeeeeeeeeeee) mielenkiintoisen artikkelin ulkomailta tuoduista rescuekoirista. Olen pohdiskellut ilmiötä paljon, ja täytyy myöntää, etten ymmärrä ihmisten hinkua adoptoida rajan takaa. Wagnerin sanoin: "Ensin joku pitää hauskaa, ja sitten joku toinen korjaa jäljet". ...Vakavasti ottaen, en halua millään tavalla vähätellä katukoirien huonoja oloja tai ihmisten hienoa elettä auttaa. Koti Suomessa on varmasti siunaus monelle yksinäiselle haukulle. Oma kanttini ei kuitenkaan kestäisi millään. Miten voi käsitellä koiraa, jonka taustasta ei oikeasti ole mitään varmaa tietoa? Ihmisistä erillään kasvanut eläin voi - ylläripylläri - olla arvaamaton ja aggressiivinen. Ja entä sitten, jos koira onkin vakavasti sairas? Tartuntavaarassa voivat olla toiset koirat ja jopa ihmiset, sairaan koiran omista kärsimyksistä puhumattakaan. Kuten em. artikkelissa todetaan, edes koiran senhetkisestä terveydestä ei aina ole saatavilla luotettavaa tietoa.

Artikkelissa mainittiin, että osalla rescuekoirien ottajista raha saattaa olla ainakin osamotiivi. "Kotimaisista" koirista valittaessahan vaihtoehdot ovat käytännössä usein pentutehtailu ja superkallis rekisteröity pentu. Mitä sitten voitaisiin tehdä, että rekattujen koirien hintoja saataisiin kohtuullisemmaksi verottamatta koirien hyvinvoinnin eteen tehtävästä työstä(sukutaulun selvittäminen jne)? Vai pitääkö hintojen edes olla sellaisia, että kenellä tahansa on varaa hankkia itselleen koira? Henkilökohtaisesti olen ehdottomasti sitä mieltä, että kenen tahansa ei pitäisi saada koiraa. TOISAALTA varallisuus tuskin on oikea mittari määrittämään kuka on hyvä koiranomistaja ja kuka ei. TOISAALTA jos henkilöllä ei ole varaa maksaa koiran hankintahintaa, miten hänellä voisi olla varaa huolehtia sen ylläpidosta täysipainoisesti?

...

TOISAALTA voisin nyt mennä nukkumaan ja jatkaa pohdiskelua nukkumatin kanssa.