Torstaina agilityiltiin koirakoulu Y:ssä.

Paikalla oli viisi koirakkoa, joten saimme kukin kivan määrän toistoja. Lisäksi yhden koirakon ollessa radalla muut treenaisvat esteitä itsenäisesti. Tekemistä oli paljon ja häiriötä enemmän kuin kylliksi. (Koirakoulu Y:n tilat ovat oikein hienot, mutta kun viisi ohjaajaa hosuu ympäriinsä ei-aina-niin-tarkoituksenmukaisesti ja koirat karkailevat, niin... no, tunnelma on väistämättä aika tiivis:))

"Lämmittelimme" juoksemalla aita-aita-valssi-putki- rataa. Hakkasimme eteenpäin sellaisella tahdilla, etten juuri ehtinyt kysellä palautetta, mutta olin kumminkin tyytyväinen kun Snögeli pääsi vaihteeksi juoksemaan suoraan. Olemme treenailleet etenemistä namialustan kanssa, ja hämmästyksekseni sain huomata, että olin tainnut onnistua tekemään jotain oikein. Snögeli ei tehnyt automaattista 180 asteen käännöstä nakkikättä kohti. Harmi vain, että olisin kovin mielelläni vahvistanut tätä pientä elettä oikeaan suuntaan, mutta tällä kertaa siihen ei ollut "aikaa". Suurella osalla koirista oli vaikeuksia mennä putkeen, mutta onneksi tämä ongelma hoituu huutamalla vähän kovempaa ja viskomalla nameja putken suulle. Pian olimmekin valmiita treenaamaan ohjauskuvioita.

Ensimmäisellä kerralla opimme valssauksen, nyt vuorossa oli takaaleikkaus. Hmm. Vuosia SM-tasolla kisanneella ystävälläni ja hänen nykyisellä kisakoirallaan oli hiljattain hieman vaikeuksia takaaleikkauksen kanssa. Kaikkien niiden työntäyteisten vuosien jälkeen! Täytyy muistaa vinkata hänelle, että takaaleikkauksen voi haldata 90 minuutissa, kunhan vain puskee eteenpäin eikä turhaan mieti mikä meni pieleen. Ja kunhan muistaa treenata nakkikäden sihtiä. Agilityssä olen vielä täysi räkänokka, mutta pitkän kilpaurheilu- ja valmennustaustani ansiosta tiedän, että tehokas ajankäyttö (mahdollisimman paljon mahdollisimman lyhyessä ajassa) on kaiken aa ja oo. On paljon helpompi opettaa ensin väärin: virheet näkee ja niitä voi alkaa korjailla sitten, kun koira on "valmis". Erityisesti pentujen on hyvä päästä tekemään mahdollisimman monta asiaa ja mahdollisimman nopeasti.

Harjoittelimme erilaisia ohjauskuvioita aidoilla. Edellelähettämistä(tai luoksetuloa) emme treenanneet, sillä tässä kohtaa voi oikaista opettamalla koiran juoksemaan herkkujen perässä. Kyllä se koira menee aidan yli kuin lentämällä, kun edellä lentää nakin pala. Välillä jouduimme panostamaan oman heittokäden treenaamiseen. Takaaleikkaus on kovin vaikea tehdä, jos nakin kaari jää liian lyhyeksi: koira ehtii mussuttaa herkkunsa ennen, kuin itse ehtii kipittää sen selän takaa toiselle puolelle.

 (Yritin piirtää tähän kuvan radasta, mutta Paintia ei ollutkaan ihan niin helppo käyttää...)

Päivän saldo:Pientä edistystä kepeillä (treenattiin itteksemme tauolla, ja kerrankin maltoin olla häiitsemättä Snögöä kun se meni kepit ihan oikein) ja erinomaisen taitavasti nenä kiinni nakissa juokseva koira.

***

Miten 21-vuotias nuori viettää vapaaviikonloppua? Pakkaamalla kumpparit, kurahousut ja ison kasan eväitä(ja ehkä pari koiraa ja yksi kappale siskoja)ja suuntaamalla kohti Pirkanmaata ja isovanhempien mökkiä. Niin klisheiseltä kuin kuulostaakin, oli ihana päästä hetkeksi pois kaupungin hälystä. (Ja kaikille kaikille tosi nenäkkäille huomauttelijoille: Kyllä, minä asun kaupungissa.) Perjantaina koirien iltapissalla havahduimme varsin harvinaiseen ilmiöön... Yö oli tyyni, eikä ah-niin-vilkkaalla Tampereen tielläkään (vaihteeksi) ollut yhtään liikennettä. Mistään ei kuulunut yhtään mitään. Tuntui kuin koiratkin olisivat hetkeksi pysähtyneet kuuntelemaan hiljaisuuta. Pian omien korvien sointi alkoi kuitenkin kuulostaa niin pelottavalta, että kipitimme sisään ja laitoimme kaikki valot päälle ja telkkarin täysille. :)

Oli myös mahtavaa viettää aika saunoen ja isovanhempien kanssa jutustellen. (Isoäidin pöperöiden tuhoamisesta nyt puhumattakaan!;D) On harmillista, kuinka vähän aikaa tulee vietettyä aikaa heidän kanssaan. Minä ja sisarukseni ja serkkuni olemme kuitenkin siinä mielessä hirmuisen onnellisessa asemassa, ettei "mummola" ole koskaan ollut juuri kahtakymmentä kilometriä kauempana. Nykyisin Iso I ja Iso Ä tosin viettävät niin paljon aikaa mökillä, että isän puolen mummolan voi katsoa osittain siirtyneen sinne. No, onneksi silloin tällöin tulee "Tutustuminen hajutunnistukseen"-kursseja sun muita meneviä tekosyitä lähteä naatiskelemaan isovanhempien seurasta. :)

Virallinen syy reissullemme oli siis Tampereella pidetty, Pirkanmaan Etsiäkoirat ry:n järjestämä "Tutustuminen hajutunnistukseen"-kurssi. Viikonlopun tarkoituksena oli tutustuttaa kurssilaisia Etsijäkoiraliiton toimintaan ja toimia "demona" alkeiskurssista. Muhun ainakin syötti upposi, ja kärkynkin innolla paikkaa pääkaupunkiseudulla järjestettävälle alkeiskurssille. (Luojan kiitos sisko ehti pysäyttää mut ennen kuin toteutin kuningasideani osallistua Tampereen kurssille.)

Lauantaina oli luento-osuus, joka sujui mukavan keskustelevassa hengessä. Kävimme läpi liiton toimintaa, koiran koulutusta etsijäkoiraksi (kestää n. kaksi vuotta, huh) ja koiran hajuaistin toimintaa.

Sunnuntaina oli käytännön osuus. Kukin koira pääsi jäljelle kaksi kertaa. Ensimmäinen jälki oli ihan lyhyt, toinen n. 100 metrin mittainen(paitsi Baby Snögöllä n. 70 metriä). Ensimmäinen jälki tehtiin näkölähtönä. Siiri tajusin jutun heti, se rymisteli pusikoiden läpi nenä maassa ja häntä pystyssä. Sillä ei ollut mitään vaikeuksia löytää maalikoiraa. Ensimmäinen "ongelma" Siirin etsijäkoirauralla oli heikko ilmaisu, jonka bongaaminen oli siskolla työn ja tuskan takana.

Snögökin tajusi jutun jujun, mutta unohti sen noin kymmenen metrin jälkeen. Se lähti reippaasti jäljelle, mutta pian se kääntyi epävarmana muhun ja ilmeisesti odotti, että mä olisin ottanut ohjat. Rohkaisusta huolimatta se ei palannut enää jäljelle. Juttelin vetäjän kanssa, ja keksimme ainakin kolme mahdollista syytä, miksi "suoritus" lopahti kerrassaan mainion alun jälkeen:

-nuori koira: Snögeli on vasta 6kk, ja sen keskittymiskyky on... no, nolla. Kouluttajan mukaan jäljestäminen on koiralle vaikkakin mieluisaa myös raskasta ja runsaasti keskittymistä vaativaa työtä

-epävarmuus... eli Snögö nyt vaan on nössö. Vakavasti ottaen, innostuin kovasti miettiessäni keinoja rohkaista Snögöä ja miten rohkaistuminen ehkä vaikuttaisi muihin harrastuksiimme

-liikaa häiriötä: Niin, pieni moka multa, mutta en tullut etukäteen edes ajatelleeksi, ettei Snögö ole koskaan aiemmin ollut metsässä tai edes "metsässä". Neiti saapui Suomeen puoli vuotta sitten todistamaan sellaista talvea, ettei se ollut ehtinyt koko pienen elämänsä aikana oikeastaan kävellä sulalla maalla :)

Kuten sanoin, innostuin kovasti ja kärkyn nyt paikkaa alkeiskurssille. Mikäli Snögeli tuosta rohkaistuu ja innostuu lisää, niin jatkamme varmasti eteenpäin.

 

Ps. Snögeli oli tänään päivähoidossa. Menin iltapäivällä hakemaan sen, ja eteisessä touhutessani kuuntelin järkyttyneenä, kuinka eräs nimeltämainitsematon toyvillakoira pyöri jaloissani ja päästeli rikkinäistä sumutorvea muistuttavia "haukkuja".Olin juuri avaamassa suuni laukoakseni jotain supernenäkästä pikkuvillojen söpöistä pikkuhaukuista, kun tajusin, ettei jaloissani mekastanutkaan Big D vaan eräs nimeltä mainitsematon, melkein samankokoinen puolivuotias kääpiövillakoira...