Viime viikon loppuviikko ja viikonloppu katosivat elämästäni. Minulla on harvoin "paljon" kuumetta, (jo 37,2 tarkoittaa kaatumista vuoteen pohjalle) mutta sen kerran kun lukemat lähentelevät 38:aa, en todellakaan enää ole tämän planeetan pinnalla. Päätin laittaa hyvän kiertämään, ja ajelin vanhemmilleni viettämään viikonloppua. ..No ei, ajelin kyllä porukoille, mutta lähinnä siksi, että joku olisi huolehtinut Snögöstä kun en itse siihen pystynyt. Neljä päivää kului yhdessä hujauksessa. Muistan pari kertaa nousseeni istumaan ja huutamaan huonepalvelua tuomaan lisää limua, ja pari kertaa Snögö ottamassa päikkärit mun naamalle käpertyneenä. Siinä se viikonloppu.

***

Maanantaina päätin tehdä lääketieteellisen kokeen, ja tutkia, mitä tapahtuu kun kuumetoipilas lähtee kylmään kevätsateeseen riehumaan. Vettä tuli koko päivän taivaan täydeltä, mutta koska kuume oli laskenut ja ensimmäiset häkkihulluuden merkit ilmaantuneet, treeneihin oli päästävä.

Jälki meni hämmästyttävän hyvin. Etsimme Eetua. Erinnäisten sotkujen vuoksi mulla ei ollut aavistustakaan, kuinka kauas ja millaisten mutkien taakse Roosa ja Eetu olivat piiloutuneet, joten mun oli yksinkertaisesti vain pakko antaa Snögön viedä. Se kiskoi nenä maassa (ja upouudet VAALEANPUNAISET valjaat vilkkuen) yli sata metriä märän ruohikon halki. Juuri kun olin aikeissa luovuttaa ja kääntyä takaisin, näin Roosan ja Eetun vasemmalla puolellani. Annoin Snögön jatkaa, ja se halusi yhä eteenpäin. Mielialani ehti jo hieman laskea, kun se yht´äkkiä kääntyikin lähes 360 astetta, otti muutaman ison loikan ja jäi tuijottamaan Eetua. Se löysi sen!

Agilityssa teimme kaksi erillistä rataa. Ensimmäisellä radalla oli kohta, jossa putken suuaukot olivat puomin ylösmenon molemmin puolin niin, että koiran oli osattava valita kahdesta "pu-" -alkuisesta esteestä kummallakin kerralla se oikea. (Ensin putki, sitten puomi.) Meidän vuoron koittaessa huomautin Mirjalle, ettei Snögö osaa puomia. Muuta en ehtinytkään tehdä tai sanoa, kun Snögö yllättäen rynnisti puomille häntä heiluen. Mun ei auttanut kuin juosta alastulolle palkkaamaan ja kehumaan sitä. Jo toinen kerta tunnin sisään, kun sain kunnon muistutuksen siitä, että joskus kannattaisi luottaa koiraan.

Toisella radalla oli rengas ja kepit. Kepeillä masennuin aluksi, kun katselin kuinka hyvin Snögö meni Yaelin kanssa ja kuinka onnettomaksi se muuttui mun kanssa. Hetken kuluttua kuitenkin piristyin ajateltuani, ettei ehkä olekaan niin katastrofaalista jos mä en osaan kun koira kuitenkin osaa. Mä nimittäin voin tehdä tietoisesti töitä tullakseni paremmaksi ohjaajaksi. Renkaalla otimme yhden askeleen eteenpäin. Tavoitteena on, että Snögö oppii tekemään oikean ratkaisun itse. Mä en houkuttele tai pakota sitä, vaan palkkaan oikeansuuntaisista yrityksistä. (Tämä on siis tavoite, todellisuudessa mä ehdin avata suuni juuri ja juuri siinä vaiheessa, kun Snögö on jo tehnyt oikean suorituksen.)

Läksyksi: kontaktiharjoittelua, vähemmän sähläämistä ja enemmän koiraan uskomista.

***

Tiistaina oli koiraetsintää. Mukana oli Snögön lisäksi Eetu, turistina mukana ollut Aku ja yksi iso ja pelottava koira... ilmeisesti bullmastiffi. Kun olin ensin seurannut Eetun ja luultavasti-bullmastiffin jäljet, en voinut olla purskahtamatta nauruun kun puin Snögölle valjaat ja päästin sen hommiin. Miten pieneltä ja säälittävältä se näyttikään! Siinä missä isot koirat loikkivat isojen kivikkojen ja kaatuneiden puunrunkojen yli niin, että kaksijalkaisten oli oikeasti tehtävä töitä pysyäkseen perässä (ja pystyssä), Snögö kävi kovaa taistelua mustikanvarpujen kanssa. Teimme kaksi jälkeä, parisataa metriset kulma- ja kaarrosjäljet (kummatkin ilman näkölähtöä).

Koska merkkejä oli jäljen pituuteen nähden aivan liian vähän ja mun silmillä oli liian kiire seurata Snögöä, en ehtinyt ollenkaan seurata missä jälki meni, enkä siis taaskaan voinut muuta kuin luottaa Snögöön. Hyvä niin, sillä Snögö löysi maalikoiran kummallakin kerralla. Jee! Vauhtia oli tullut lisää jopa edelliseen päivään verrattuna. (Tällä kertaa asiaan tosin saattoi vaikuttaa se, että emme joutuneet treenaamaan tulvan keskellä.)

Kaarrosjäljen päätteeksi maalikoiran merkkejä seurannut kouluttaja totesi, että Snögö oli mennyt osa jäljestä ilmavainulla (tämän olin ollut huomaavinani jopa itsekin), ja oikaissut siis huomattavasti päästäkseen suoraan maalikoiran luokse. Erinomainen suoritus siis. Parantamisen varaa sen sijaan on mun liikkumisessa. Snögön pysähtyessä mun on pysähdyttävä nopeammin. Jos se epäröi ja kääntyy katsomaan mua, mä en saa omalla liikkumisellani ohjata sitä jatkamaan (mahdollisesti väärään suuntaan). Olemme siis ottaneet aikamoisia edistysaskeleita: vasta vähän aikaa sitten mun oli tehtävä kovasti töitä saadakseni rohkaistua Snögön liikkumaan yhtään mihinkään suuntaan, nyt mun on jo tehtävä kovasti töitä varoakseni pilaamasta sen hyvä suoritusta!

***

Lauantaina oli match show Tuomarinkartanon Vinttikoirakeskuksessa. Lähdin kotoa hyvillä mielin, sillä pilvipeite repeili paljastaen muutaman auringonsäteen. Pakkasin kuitenkin mukaani myös sateen- ja tuulenkestävän varustukseni ja hyvä niin, sillä siinä silmänräpäyksessä kun tulimme Helsingin puolelle, taivas repesi ja saimme niskaamme reippaan sadekuuron. Onneksi olin saanut lainaan isän ilmastoidun ja siis mukavan lämpimän auton...

Match show järjestettiin ruohokentällä, ja vaikka kerta ei ollut meille ensimmäinen, se ei näkynyt mitenkään Snögön käytöksessä. Se oli kiinnostunut kaikista mahdollisista hajuista ja jopa voikukkien syömisestä enemmän kuin itse asiasta... Koiriakin oli paikalla säähän nähden runsaasti (hieman vajaat 25 pentua), joten olin melkein valmis luovuttamaan ja lähtemään kotiin jo kauan ennen vuoroamme. Mutta kun kerran oli jo sinne asti raahauduttu... Kehässä Snögö kyllä seisoi nätisti, mutta ravaaminen sitä ei suuremmin kiinnostanut (se hyppi ja pomppi tai laahusti nenä maassa), ja ensimmäisen kerran olin varma, että saamme sinisen nauhan. Toisin kävi - ensimmäinen punainen nauha pitkään aikaan... Alan olla yhä varmempi, että olen jotenkin väärinymmärtänyt nauhojen merkityksen. Punaisten kehässä Snögö oli oma, ihana itsensä. Pystyin jopa varovasti pidentämään palkkaamisväliä. Parasta oli kuitenkin, että onnettoman alun jälkeen onnistuin tälle kerralle määrämässäni tavoitteessa: onnistuin siirtymään Snögön eteen niin, että sen pää kääntyi eteen ja tuomari saattoi nähdä sen profiilin paremmin. Tässä operaatiossa ei sinänsä ole ollut mitään ongelmaa, mutta tähän asti Snögö on ottanut paikallaanpysymiskäskyn hieman liian kirjaimellisesti: kun mä olen liikkunut, se ei ole siirtänyt mitään muuta kuin päätään - lopputuloksena varsin kummallinen jooga-asento. Nyt se kuitenkin korjasi asentonsa suoraksi ja ryhdikkääksi. Tuloksena ensimmäinen sija.

BIS-kehässä Snögö päätti, että seisominen on tylsää ja varsin epäkannattavaa (varsinkin kun sohelsin jälleen kerran ja tiputin puolet nakinpaloista maahan suoraan sen nenän eteen). Ilmeisesti väsykin jo painoi, ja tipuimme melkein ensimmäisinä. Ehdimme kuitenkin seisoskella melkoisen kauan, ja siinä patsastellessamme tulin ajatelleeksi, että Snögön oikeassa asennossa olevasta päästä ei taida olla mitään hyötyä jos mä seison niin kuin nyt seison. Tapitan niin lähellä Snögöä ja paino niin voimakkaasti toisella jalalla, että tuomari näkee pahimmillaan vain mun säären - ei Snögöä.

En väitä, etteikö olisi ollut kiva lähteä kotiin mukanani iso kassi ruokaa, pari lelua ja tietenkin yksi uusi ruusuke, mutta erityisen iloinen olin kyseisen match shown aikana kokemistani ahaa-elämyksistä. En usko, että niillä on niinkään merkitystä mach show´issa (jos olisi, emme olisi sijoittuneet), mutta ehkäpä jossain muualla;)

Illalla kävimme vielä pikaisella salaharjoittelukeikalla Navalassa. Teimme parit kepit (häiriö oli kohtuullinen, sillä mukaan tullut ja aavistuksen pitkästynyt sotamies Kimi teki kaikkensa häiritäkseen meitä), ja harjoittelimme alastulokontaktia. Kolmannella kerralla Snögö tarjosi istumista ihan itse. Aika fiksu koira... Toisaalta, jos niin ei olisi käynyt, olisin lopettanut siihen, sillä se olisi ollut merkki siitä, että mä teen jotain väärin, ja se ei varsinaisesti ole tarkoitus...