Muistan elävästi hetken, kun ekan kerran tajusin olevani liian vanha. Makasin sängyssäni, kun hämäränä hetkenä juuri ennen nukahtamista tulin ajattelleeksi, että puolet lapsuudestani oli takana. Aloin itkeä, ja ulisin niin kauan, että äiti tuli lukemaan iltasadun uudelleen. Olin yhdeksän, eikä kukaan ollut kertonut mulle, ettei 18-vuotias ole oikeasti aikuinen.

Yllä oleva tarina on toki lievästi dramatisoitu(ei meille oikeasti luettu iltasatuja), mutta yhtäkaikki mä olen ikäpanikoinut... koko ikäni. Tässä yhtenä päivänä kassatäti kysyi multa papereita, ja mun iän nähtyään pyyteli nöyränä anteeksi, kun "iän arvioiminen on niin kamalan vaikeaa." Ensin ajattelin (samaan aikaan hämmentyneenä ja huvittuneena), että mä en jessus sentään ole niin vanha, että multa pitää pyytää henkkarien katsomista anteeksi! Sitten taas toisaalta, mä ajattelin (tässä kohtaa se kuuluisa sangollinen kylmää vettä kaatui mun niskaan), mä olen ollut täysi-ikäinen jo aika monta vuotta... 

Yritin selittää järkytystäni yhdelle jos toisellekin kaverilleni, mutta kukaan ei oikeen tuntunut snaijaavan. (Ikäkriisin varmin merkki on, että alkaa puhua typerää slangia.) Joku kehtasi vielä väittää, ettei kahdenkympin kriisiä ole olemassakaan. Höh. Toisaalta kyllä mä tiedän itsekin, että tää panikointi saa välillä vähän kohtuuttomat mittasuhteet: totuus kuitenkin on, että taas viime viikolla multa kysyttiin, että oonko mä yli vai alle 15-vuotias. :)

***

Yllä olevan höpsön jutun oli tarkoitus toimia luontevana aasinsiltana (Kukas haluaisi avata ton sanan etymologiaa? Öh, aasin silta?) siihen, että aika valuu käsistä ihan liian nopeasti lukuun ottamatta yhtä asiaa, joka tietenkin sitten... no, menee, liian hitaasti: Snögön juoksu. Moni ison koiran omistaja on varmaankin sitä mieltä, että pikkuhauvan omistajana mä en koskaan saa tietää millaista on, kun koiralla on JUOKSU. Sitäpaitsi tässähän on mennyt vasta kymmenen päivää. Ja SITÄPAITSI kyllä tätä jo ehdittiinkin odotella. Mutta mutta, eipä nämä järkisyyt yhtään poista sitä ärsytystä, mikä syntyy, kun en voi harrastaa mitään, mikä vaatii hormonimonsterini viemistä julkisille paikoille. Eikä sen puoleen, kohta me ei varmaan enää olla tervetulleita ei-niin-julkisillekaan paikoille: äiti vaati karvaisen seksihullun (Snögö) eristämistä emon pikkuvaavelista (Siiri), ettei jälkimmäiselle koituisi elinikäisiä traumoja. Hmh, voi äitiä. Isän sanoin: "Onneksi meillä ei oo uroksia." 

Jokatapauksessa. Raivostuttava tekemiskatko, en tykkää. Miksei meillä oo uroksia?

***

Muun tekemisen puutteessa kuvasin Siirin touhuja:

www.youtube.com/user/MsSnogeli ...Agilitytreeniä olohuoneessa. 

www.youtube.com/user/MsSnogeli ...Pieni musta kuokkavieras terrorisoi Siirin aktivointituokiota

www.youtube.com/user/MsSnogeli ...Jja sitten iltapalaa. ;) Videon rajaus vähän epäonnistui, klipissä ei näy Siirin mielipuolisesti heiluva häntä.