En halua kuvitellakaan, miltä tuntuu olla 30, 40... tai varsinkaan 50. (Terveisiä vain äiskälle ja iskälle.) Oikeasti, en hetkeäkään epäile, etteikö elämää 30-50-vuotiaana voisi olla oikein auvoisaa, mutta mä en ihan realistisesti ajatellen usko selviäväni siitä... Jos siis otetaan huomioon, millainen íkäkriisi mulle iski kun täytin 20.

Siinä, missä kaverini intoilevat ikääntymistään ja sen mukanaan tuomia etuisuuksia, mä olen jo pari vuotta harrastanut kellon tuijottamista, koska olen kuullut, että odottaminen tekee ajan pitkäksi... Totta puhuen mäkin nautin monista iän tuomista iloista (varsinkin kaikki ne ihanat klubit, ah.................), mutta se ei silti vähennä tuskastumistani, kun päivä toisensa jälkeen tajuan, miten nopeasti aika kiitää. Mun PIKKUsisko täyttää kahden kuukauden päästä 19. Voi herranjestas. (Hyperventilointia ja rinnan puristamista)

Toissapäivänä sain onnekseni vähän lohtua tähän vanhenemisen pohjattomaan kaivoon, kun vierailin vanhempieni kotikunnan kirjastossa. (Joka muuten tarkkaan ottaen on ainoa, johon mulla on vielä lainausoikeus. Tai, jos ollaan vielä tarkeampia, joka on ainoa jonka lainauskiellosta enää onnistuin kieroilemaan eroon.) Uusi kirjastotäti käsitteli varauksiani, ja kysyi samalla: "Ootko sä yli 15-vuotias?". Hieman virnistellen kerroin miten asia oli. "Aah, okei, kato alle 15-vuotiailta ei peritä varausmaksua." Varausmaksu on siis 50 senttiä/kirja. Hammasta purien mä nielin harmistukseni kun olin missanut oivan tilaisuuden säästää kokonaisen euron, ja nyökkäsin. Ojensin kädessäni olleen kolikon. Virkailija tuijotti hetken mua, sitten kolikkoa, ja sitten taas mua. Mä hänen käytöksestään hämmentyneenä sopersin: "Niin, se varaúsmaksu..." Tädin silmät laajenivat noin lautasen kokoisiksi ja suu loksahti auki. Sitten hän puuskahti: "Ai, sä OOT yli 15..." Selvyyden vuoksi todettakoon, että olen siis 21.

 

Ikääntymiseen liittynee sekin, että mä olen viime päivinä saanut ihan mielettömiä Snögönlellimiskohtauksia... Nytkö se äidinvaisto sitten herää?! Goodbye, elämä... Ei, vakavasti ottaen, musta mulla saisi olla huomattavasti enemmänkin mammahormoneja päässä, jos se auttaisi mua selviämään siivoamisesta, ruuanlaitosta ja heinäsirkkavitsauksesta. Joka tapauksessa seurauksena oli, että päädyin törsäämään kohtuuttoman osan opintotuestani siankorviin, vinkuleluihin ja muihin äidinrakkaudenkorvikkeisiin. Asiassa sinänsä ei ole mitään ongelmaa, mutta saadakseen opintotukea jatkossakin tarvitsee myös käsittääkseni opiskella. Ehkä tästä siirrynkin kirjojeni pariin, jees.

Ps. Snögeli osaa nyt periaatteessa kaikki yksittäiset liikkeet, joita suunnittelin koiratanssikoreografiaamme. "Periaatteessa" siksi, että meillä on vielä hieman ërimielisyyttä siitä, mikä merkki tarkoittaa mitäkin liikettä. Suurempi ongelma on se, että kokonaisuudessaan koreografian suorittamiseen näyttäisi menevän huikeat 25 sekuntia.