Hm. Nyt kyllä kronologia ja ajantasaisuus hieman kärsivät. Onneksi mun juttuja on niin ihana lukea, että se kyllä kompensoi pienet epätarkkuudet.

Siis. Kävimme Snögelin kanssa mögelillä (täytyihän munkin päästä vähän eräjormailemaan) ja Siirin ja Snögön kanssa.. hehe, ensimmäisissä möllikisoissa.

Once upon a time there was kaupunkilaisserkku ja city-puudeli...

DAY 1.

Jos mä olisin ollut fiksu (ja terve...), mä varmaan olisin mennyt ulos ja esimerkiksi uinut ottanut hienoja maisemakuvia järven rannasta. Sen sijaan mä kyhjötin opettamassa Snögöä erottamaan kierimisen ja ryömimisen toisistaan - yrittäen samalla kuvata touhua vasemmalla kädellä ja rikkinäisellä kameralla.

Pientä edistystä tapahtui. Nyt kierimisharjoitukset saavat kuitenkin toistaiseksi jäädä: pelkään Snögö-paran vielä litistyvän valtavan vatsansa alle.

DAY 2.

Toisena mökkipäivänä lämpö oli hieman laskenut, joten uskaltauduin laiturille mato-ongelle. Monien mielestä madon pujottaminen koukkuun on ällöttävää, kalahullun isäni mielestä taas matometskeily ei taida olla kalastusta ollenkaan. Musta kuitenkin matojen kanssa pelaaminen on huomattavasti vähemmän vastenmielistä kuin uistimen koukkujen irrottaminen omista tai muiden korvista ja sieraimista (Been there, done that. Yksi pilkkikoukkukin tuli irrotettua serkun peukalosta.) Sitäpaitsi mä todellakin mieluummin pyydystän niitä pikkurillin kokoisia ahvenia kuin eläviä pikkurillejä.

Jostain kumman syystä koukkuun ei (isän ihan itse Biltemasta ostamista Belgian Blue- kastemadoista huolimatta) tarttunut yhtään ahvenfilettä tai savulahnaa. Sain kaksi salakkaa, ennemmin tulitikun kuin pikkusormen kokoisen ahvenen ja yhden hienon ulpukanvarren. Saaliista huolimatta Snögö nautti kalastamisesta valtavasti. Se juoksi rantakivikossa haukkumassa koholle ja sen pienimmällekin värähdykselle. Joka kerta, kun kiskoin vonkaleen ylös, se juoksi vikisten tarkistamaan saaliin. Onneksi Snögö on sen verran pieni  ja kaikessa isomahaisuudessaan aika hyppimiskyvytön... muuten mulla olisi ollut aika kova homma valvoa, ettei saalis koukkuineen päädy villakoiran vatsantäytteeksi.
 

Myöhemmin mä hiipparoin sisälle lepäilemään, ja isä siirtyi puikkoihin. Hämmästys oli melkoinen, kun Snögö, joka ei KOSKAAN poistu mun viereltä vapaaehtoisesti, jäi tyytyväisenä isän kanssa kyttäämään kaloja eikä edes huomannut mun poistuvan paikalta. Urhea metsästyskoirani. :)

Vielä vähän myöhemmin mä palasin rantaan, jossa Snögö istui häntä heiluen kalavadin vieressä ja tuijotti tiivisti kahta lihavaa särkeä. Kun mäkin istuin alas, se rohkaistui entisestään ja hetken vettä nuuskittuaan pyydysti ensin ensimmäisen ja sitten toisen särjen, ja nosti ne kuivalle maalle. Ja voi sitä riemua, kun mä nostin kalaparat takaisin veteen ja leikki jatkui...

Voisikohan Snögön opettaa kalastamaan rantavedessä? No, ehkä parempi, että neiti keskittyy toistaiseksi vain "roskakaloilla" leikkimiseen. En tiedä, miten siistiä olisi nauttia päivällispödässä Snögön jo kertaalleen pureskelemia savuahvenia...