Sillä aikaa kun Snögö ja Siiri aiheuttivat pahennusta viettämällä railakasta mökkijuhannusta isovanhempieni vieraina HÄMEESSÄ, minä käperryin sohvan nurkkaan kasvattamaan hämähäkin seittiä ja ahmaisemaan parikin koirakirjaa.
Ensimmäisenä luin (no okei, selasin läpi) Tuija Jaakonsaaren ja Anu Ojalan Koiranomistajan oikeusoppaan. Kirjassa oli ilman muuta kaikin puolin hyödyllistä – ja osittain ihan mielenkiintoistakin – tietoa. Täytyy kuitenkin todeta, että jos mulla itselläni näin melkein-ammatti-pedagogina (onkohan mulla joku (ammatti)identiteettikriisi, kun mun on mainostettava huimia kahden vuoden opintojani joka paikassa?) olisi tietoa ja taitoa kirjoittaa samaisesta aiheesta, niin muotoilisin sanottavani hieman, hm, luettavampaan muotoon. Esimerkkitapaukset toimivat (tai olisivat siis varmaan toimineet, jos olisin jaksanut lukea ne…) paikoitellen melkein tenttikirjamaisen tehokkaana unilääkkeenä…
(Oikeasti se oli todellakin kirja paikallaan ja lukemisen arvoinen, älkää kuunnelko mun löpinöitä.)
Toinen kirja oli Tuomo Karsikkaan kirjan Pennusta luovutusikään (mistäköhän mokoma innostus??). Kirja oli mielenkiintoinen (ylläripylläri) ja antoi paljon uutta pohdiskeltavaa. Erityisesti muhun kolahti ”Astutus”- osion neuvo, jonka ymmärsin suurin piirtein näin: kun löydät unelmiesi siitosuroksen, etsi käsiisi sen isä ja astuta narttusi sillä. Toisaalta toteamus (puhuttaessa siitä, miten kannattaa toimia, jos myöhempään jalostustarkoitukseen tarkoitettu narttu on vahinkoastuttu) ”Parasta on antaa nartun tehdä pennut ja hävittää ne heti syntymän jälkeen. Tämä voi tuntua julmalta, mutta rotukoirankasvattajalle se on ainut vaihtoehto. Sillä eihän tee mieli lähettää maailmalle pentuja, joista ei tiedä, mitä ne rotua ne edustavat” ei aivan mahdu kaaliini. Ymmärrän kyllä, että kasvattajalla tulee eteen tilanteita, joissa on tehtävä raskas päätös pennun tai pentujen ”hävittämisestä” fataalin vian tai sairauden vuoksi, mutta koko pentueen hävittäminen, koska se on sekarotuinen…? Ehkä ymmärsin kirjoittajan väärin. Tai sitten meillä on erilaiset arvot.
Samaisen kirjan loppupuolella oli ”Koiran kymmenen pyyntöä ihmiselle”, joka oli musta oikein kiva. En löytänyt värssyn alkuperäistä kirjoittajaa, lieneekö Karsikkaan itsensä kirjoittama? Loppu meni jotensakin näin:
” [--] Rakas Isäntäni!
Kulje jokainen vaikea matka kanssani!
Älä koskaan sano, ”en voi sellaista nähdä” tai ”sen on tapahduttava poissa ollessani”. Minulle on kaikki helpompaa sinun kanssasi. – Myös viimeinen matkani.
KIITOS.”
***
... Hetki sitten kotiutunut Snögeli oli muuten ilmeisesti saanut juosta mökillä: sisäänpäästyään se rojahti omalle paikalleen Antinhousupesään, eikä tahtonut lähteä edes iltapissalle. Päätään se sentään hieman kohotti.
Kommentit