Sunnuntaina olin turisteilemassa Järvenpään kaikkien rotujen näyttelyssä. Kyseessä oli elämäni ensimmäinen virallinen näyttely. Reissu ei tullut hetkeäkään liian aikaisin, jos ottaa huomioon, että lähtö Tanskaan on jo muutaman viikon päästä! Paniikki kasvaa...

Katselimme kaikki kääpiövillakoirat, ja mä kyselin kaikesta, mikä mieleen juolahti. Mirja ja Yael vastailivat kärsivällisesti. Opin paljon uutta - esimerkiksi taisin vihdoinkin ymmärtää, mitä tarkoittaa "hyvät takakulmaukset". Lisäksi opin, että hyvillä (villakoira)handlereilla on mukanaan yksi oma sateenvarjonkannattelija, pro-handlereilla kolme. ...Ja että me tavikset olemme sään armoilla. (Joka muuten oli erityisen hauskaa sellaisissa "lievästi" epävakaissa oloissa, kuin mitä Järvenpäässä oli... En muista pitkään aikaan kastuneeni yhtä pahasti, kuin nyt juostessani näyttelypaikalta autolle.)

Kaikki tutut koirat saivat ERI:n tai EH:n, ei paha. Rouskulle napsahti vielä varaserti, jee!:)

***

Maanantaina treenit jouduimme skippaamaan, mutta tiistaina pääsimme hommiin. Etsijäkoiraliiton kouluttaja neuvoi, että nenätyöskentely on koiralle niin raskasta, että treenipäivä ja ehkä sitä edellinenkin päivä on (erityisesti niillä koirilla, joiden kanssa harrastetaan paljon) syytä pyhittää levolle. Päätin kuitenkin rikkoa tätä ohjetta, ja tokoilin Snögön kanssa pieniä pätkiä lähes koko aamun ja päivän. Uutena asiana harjoittelimme perusasentoon menoa ilman erillistä käskyä. Seuraamisen yhteydessä tuo onnistuikin hyvin, luoksetulon yhteydessä taas... No niin. Lisäksi harjoittelimme rytmin- ja suunnanmuutoksia seuraamisessa, sekä pahinta peikkoamme paikallaoloa.

Muutaman treenituokion jälkeen siirryimme nurmikolle kokeilemaan samaa... Ja hah. Jouduimme aloittamaan aaaaivan alusta. Snögö ei niinkään häiriinny naapureiden (kymmenistä) kissoista tai lagotto- ja leonberg-uroksista, mutta kesän tullen on ilmaantunut paljon pahempi häiriötekijä: voikukat. Kun Snögö näkee keltaisen kukan, sen sisäinen lehmä herää, ja hetkeen maailmassa ei ole mitään tärkeämpää kuin tuhota kaikki ne miljoonat keltaiset horsmat...

Illan treeneissä Snögö ei ollut (vastoin odotuksiani) mitenkään erityisen väsynyt, päin vastoin se yritti tulla läpi kevythäkin seinästä, vaikka yleensä se on oikein rauhallinen matkustaja. Teimme kaikille vain yhdet jäljet: bullmastiffille pitkä jälki (n. 500m) ja Eetulle ja Snögölle kulmajäljet (n.300-400m sis. ýksi 90 asteen kulma). Jäljillä oli nyt ensimmäistä kertaa avokalliota (johon haju ilmeisesti tarttuu huonommin), ja se aiheutti osalle porukasta vähän vaikeuksia - eräs koirista taisi pariin kertaan unohtaa, mitä itse asiassa olimme tekemässä. :) Muuten kaikki koirat, myös Snögö, pärjäsivät oikein hyvin. Olen vieläkin suu auki hämmästyksestä (arvatkaa alkaako leukoja kolottaa, HEH HEH) Snögön osaamisen vuoksi. Se todella tietää mitä sen pitää tehdä. Intoa (=vauhtia) on niin paljon, että joudun välillä jarruttelemaan ihan tosissani, ja että se välillä (=jatkuvasti) juoksee harhaan. Mutta - mikä parasta - se korjaa itse itsensä varsin nopeasti. (Mä en voinut ohjata sitä huomaamattani, sillä en taaskaan tiennyt, missä jälki kulkee.) Kouluttaja oli sitä mieltä, että se saattaa hukata jäljen herkästi sen(kin) takia, että aluskasvillisuus on parhaimmillaan sen päätä korkeammalla, jolloin se joutuu jatkuvasti hyppimään kahdelle jalalle nähdäkseen ympärilleen. Joka tapauksessa treenit menivät mainiosti. Läksyksi: älä lähde soiseen metsään ilman hyttysmyrkkyä.

***

Keskiviikkona kävimme ostamassa jakkupuvut Tanskan matkaa varten. Reissu oli pitkä ja tuskallinen. Läksyksi: älä enää ikinä osta hienoja vaatteita. Ne ovat epämukavia ja niiden ostaminen vielä kamalampaa.

Illalla kävin isän kanssa kuntorasteilla hikoilemassa. Olin harkinnut ottavani Snögön mukaan, mutta päätin kuitenkin jättää sen kotiin. Illalla kuraisia ja läpimärkiä vaatteita riisuessani totesin, että olin tehnyt hyvän päätöksen. En tosiaankaan olisi jaksanut itseni lisäksi pestä kolmen kilon kurapalloa.

***

Torstain aamu oli mukavan nahkea ja lämpimänkostea, joten suunnistimme kasvimaalle. Äidin äidilläni on pieni palsta kohtuullisen lähellä kotiani, ja olen jo pidempään halunnut päästä sinne auttelemaan. ...Minunkin sisälläni taitaa siis virrata pisara viherpiiperön verta... Varasin Snögölle mukaan runsaasti vettä, varjoa ja puruluita toivoen, että jälkimmäiset pitäisivät sen edes hetken pois pahanteosta... No, ainahan sitä voi toivoa. Itseasiassa uskon, että Snögö olisi tehnyt paljon vähemmän tuhoja, jos olisin voinut pitää sen vapaana, mutta sehän on tietysti kaupungin järjestyssääntöjen vastaista. Vaikka eipä tuota sääntöä tunnu muutkaan kunnioittavan... Yhtäkaikki, nyt Snögelin hihnan kiskoi lakoon lähes kaiken mahdollisen. Pari kertaa yritin jättää Snögelin itsekseen kasvimaan toiseen päähän, mutta lyhyen kiljumis- ja riuhtomisesityksen jälkeen jouduin ottamaan sen taas lähelleni. Koulutuksellisesti ei mikään nerokas ratkaisu, mutta epäilin vahvasti, etteivät mummuni hermot (ja yrtti-istutukset) kestäisi yhtä kauan kuin omani. Lopulta Snögö onneksi rauhoittui, ja hienoista puruleluistaan viisveisaten se hyppäsi muoviselle puutarhatuolille loikomaan ja pureskelemaan nappaamaansa upeaa saalista - ruohosipulin korsia.

***

Ps. Äitini on viherpiipero henkeen ja vereen. Pyysin häntä lähettämään sähköpostitse koirakuvia, mutta "jotenkin kummallisesti" joukkoon eksyivät myös seuraavat puutarhasta napatut otokset:

Ylimmässä kuvassa on keltavuokko, jota äiti on paaponut pihansa nurkassa jo useita vuosia. Jos en aivan väärin muista, hän on onnistunut levittämään sitä myös muualle pihalle.

Keskimmäisessä kuvassa on varmaan joku kuoriutuva saniaisenpoikanen. Aika kaunis kuva kumminkin.

Alin kuva on suosikkini, siinä on tulppaaneja, joiden sipulit sain lahjaksi isäni tädiltä vuosia sitten. Hän miehineen tahtoi antaa jotain ruusuja kestävämpää. Toisin kuin leikkokukat, jotka kestävät sen yhden hetken, nämä tulppaanit kukkivat joka kesä. Kaunis ajatus. :) (Taka-alalla näkyvät narsissit jäivät Snögön jalkoihin jo kauan sitten.)